Skip to content
Millaista journalismia lehti tekee?
Toimittaja on alan ammattilainen, jonka kuuluu kertoa mielenkiintoisia tarinoita eteenpäin. Hän ei ole mielipidevalmis yleisnero, vaan lukijoidensa orja, hyväntahtoinen välittäjä. Toimittaja kertoo tarinoita.
Mielipiteensä esittäminen ja korostaminen näkyy nykyajan pintapuolisessa journalismissa. Ennen toimittajat tekivät asiapohjaista työtä, jossa vaadittiin kaikkeen tutustumista ja juttuideoiden taustoittamista.
Jutun aiheen kuuluu kantaa itsessään, ilman sen kummempia tehokeinoja – toimittajat usein käyttävät työvälineinään vääristelyjä tai oikaisevat kulmia. Kuinka moni on otsikon luettuaan saanut aivan väärän käsityksen että mistä juttu oikeasti kertoo?
Moni journalisti nykyään kasvattaa omaa nimeään. Tuotteistamalla itsensä saa parempia työmahdollisuuksia ja korkeamman palkan, kun työntekijää ei voikaan enää vaihtaa niin vain. Juttujen taso ei ole niin tärkeää. Moni kirjoittelee kolumnia lehteen, että mitä on tänään aamupaskalla tuumannut. Yleensä juttuun mahtuu jokunen pointti ja vahvoja mielipiteitä.
Jutussa on oltava kulma – toimittajan täytyy tietää toimituksessa jo, millaisen jutun tekee. Tämä sitoo haastateltavan puhetta, häntä pitää vielä ohjailla että varmasti saa toimittajaa miellyttävän kommentin. ”Mielenkiintoinen haastateltava” on sellainen, joka tukee toimittajan omaa ennakkomielipidettä asiasta.
Tämä ei ole enää uutinen. Jos sattuu kömmähdys, sitä ei tulisi laittaa ainakaan otsikkoon.
Haastattelutekniikan tulisi olla sellainen, että haastateltava saa tilaa. Hän tietää oman asiansa kuitenkin parhaiten – toimittaja ohjaa, jos sanat loppuvat, mutta näin käy vain harvoin. Pistää pääni höyryämään kun seuraa kaiken maailman revolverihaastattelijoita – haastateltavalle on annettava enemmän kuin kaksi vaihtoehtoa, jotka eivät saa olla vain kehnoja yleistyksiä.
Kaikki tekevät virheitä, toimittajakin, siksi juttu pitää palauttaa kommentoitavaksi. Pidän hyvänä tapana, että ainakin suorat lainaukset tulevat juuri siinä muodossa kuin kommentoija haluaa. Asiavirheet pitää myös oikaista. Julkaisuvapaus ei tarkoita sitä, että toimittaja saa kaikessa kuunnella vain omaa ääntään ja ainoana muotoilla lopullisen tuotteen. ”Paskat sinusta, julkaisen silti” –ei ole hedelmällinen lähtökohta.
Tietty oma teksti on aina rakas ja arvostelusta herkästi suuttuu. On myös mahdollista pyörittää editointirumbaa niin pitkään, että juttu ei sano enää mitään, siitä katoaa terä. Itse proosaa kirjoittaneena joudun huonontamaan tekstejäni että ne sopisivat paremmin lukijoiden makuun.
Jos ei käytä nauhoitusta apunaan, painottuu vielä pahemmin mielipiteesi ja voi jäädä sekaisin, että mitä haastateltava on sanonut ja mitä toimittaja siitä mahdollisesti miettinyt.
Roskajournalismiin en osallistu, haluan lukea hymyssä suin tekemiäni juttuja ilman että rikon lopullisesti välejä haastateltavan kanssa. Hän on kuitenkin oman juttunsa sankari, ei konna.
Uutishaukat ja skandaaleja jahtaavat toimittavat tuottavat negatiivisia ennakkokäsityksiä koko ammattikuntaan. Moni miettii, voiko toimittajalle mitään sanoa asiasta, syntyy varovaisuutta ja sanankäyttö tylsyy.
Julkaisun on hyvä tehdä selväksi arvot ja rakenteet joita kannattavat. Tämä sitoo tekstiä kontekstiinsa eli rakentaa siltaa lehden ja lukijan välillä. Kaupallisella medialla on nykyään omat käytänteensä, joita voi vielä muuttaa.
